Koti-ikävä voi yllättää...
¡Hola!
Aika on vierähtänyt taas hurjaa vauhtia. Marraskuu lähestyy loppuaan - niin kuin myös harjoitteluni. Tunteet menevät laidasta laitaan...on kova koti-ikävä, mutta samalla tiedän, että harjoittelupaikkaa, siellä olevia lapsia sekä työkavereita tulee hurja ikävä. Koko harjoittelu on ollut monella tapaa kasvattavaa aikaa. Ajattelin, että kirjoitan tällä kertaa hieman koti-ikävästä sekä itsensä kanssa toimeentulemisesta.
Ensimmäinen kuukausi meni pääosin tutustuessa Aurinkorannikkoon sekä harjoittelupaikkaan ja siellä oleviin ihmisiin. Luonani kävi paljon vieraita Suomesta. Viikonloput menivät uusien ystävien kanssa aikaa viettäen eikä ajankulua toisinaan edes huomannut. Lokakuussa täällä kävivät perheeni sekä muutama ystäväni, joiden kanssa aika meni myös kuin siivillä. Tiesin kuitenkin, että edessä olisi kolmen viikon "yksinäinen" hetki, jolloin ketään tuttuja ihmisiä Suomesta ei olisi tulossa tänne ja sitä olisi vain pärjättävä. Tuntuu tyhmältä kirjoittaa, että olisin jäänyt YKSIN tänne kolmeksi viikoksi, mutta koin sen menevän näin, vaikka harjoittelupaikassa minulla olikin hyvin läheisiä ihmisiä. Emme kuitenkaan viettäneet aikaa yhdessä muualla kuin työpaikalla.
Kun viimeiset vieraat lähtivät, olo tuntui tyhjältä. Ensimmäinen "yksinäinen" viikko meni suht helposti, mutta sitten iski koti-ikävä. Vaikka täällä onkin paljon tekemistä ja paljon ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää aikaa, ei se kuitenkaan ole sama, kun Suomessa olevat tutut ihmiset ja ympäristöt. Toki en väitä, etteikö täälläkin voisi tällaista samanlaista "turvaverkkoa" ympärilleen muodostaa, mutta se vaatisi aikaa. Itselleni varsinkin perhe ja ystävät ovat olleet aina todella tärkeitä, vaikka elämääni mahtuu myös uusia tuttavuuksia.
On ollut paljon aikaa pohtia ja miettiä itsekseen omaa itseä sekä elämää. Olen oppinut paljon itsestäni, mikä on mielestäni positiivista. Olen "joutunut" pysähtymään ajatusteni sekä tunteitteni kanssa...normaalisti elämässäni on niin paljon ohjelmaa, etten välttämättä vietä kamalasti aikaa tunteitteni kanssa, mutta täällä sille on ollut aikaa esimerkiksi omien harrastuksien puuttuessa arkipäivistäni. Vaikka elämäni on kiireistä ja olen menevä ihminen, olen silti kaikissa tilanteissa täysillä mukana ja läsnä.
Ensimmäinen kuukausi meni pääosin tutustuessa Aurinkorannikkoon sekä harjoittelupaikkaan ja siellä oleviin ihmisiin. Luonani kävi paljon vieraita Suomesta. Viikonloput menivät uusien ystävien kanssa aikaa viettäen eikä ajankulua toisinaan edes huomannut. Lokakuussa täällä kävivät perheeni sekä muutama ystäväni, joiden kanssa aika meni myös kuin siivillä. Tiesin kuitenkin, että edessä olisi kolmen viikon "yksinäinen" hetki, jolloin ketään tuttuja ihmisiä Suomesta ei olisi tulossa tänne ja sitä olisi vain pärjättävä. Tuntuu tyhmältä kirjoittaa, että olisin jäänyt YKSIN tänne kolmeksi viikoksi, mutta koin sen menevän näin, vaikka harjoittelupaikassa minulla olikin hyvin läheisiä ihmisiä. Emme kuitenkaan viettäneet aikaa yhdessä muualla kuin työpaikalla.
Kun viimeiset vieraat lähtivät, olo tuntui tyhjältä. Ensimmäinen "yksinäinen" viikko meni suht helposti, mutta sitten iski koti-ikävä. Vaikka täällä onkin paljon tekemistä ja paljon ihmisiä, joiden kanssa voisi viettää aikaa, ei se kuitenkaan ole sama, kun Suomessa olevat tutut ihmiset ja ympäristöt. Toki en väitä, etteikö täälläkin voisi tällaista samanlaista "turvaverkkoa" ympärilleen muodostaa, mutta se vaatisi aikaa. Itselleni varsinkin perhe ja ystävät ovat olleet aina todella tärkeitä, vaikka elämääni mahtuu myös uusia tuttavuuksia.
On ollut paljon aikaa pohtia ja miettiä itsekseen omaa itseä sekä elämää. Olen oppinut paljon itsestäni, mikä on mielestäni positiivista. Olen "joutunut" pysähtymään ajatusteni sekä tunteitteni kanssa...normaalisti elämässäni on niin paljon ohjelmaa, etten välttämättä vietä kamalasti aikaa tunteitteni kanssa, mutta täällä sille on ollut aikaa esimerkiksi omien harrastuksien puuttuessa arkipäivistäni. Vaikka elämäni on kiireistä ja olen menevä ihminen, olen silti kaikissa tilanteissa täysillä mukana ja läsnä.
Viimeinen harjoittelupäiväni oli tänään ja moni työpaikalla kyseli, miltä minusta tuntuu nyt. Tämä kysymys sai minut hetkeksi hiljentymään, koska en heti osannut vastata, miltä minusta oikeasti tuntuu - tavallaan oli todella tyhjä olo, mutta sitten toisaalta helpottunut olo. Niin kuin jo alussa kirjoitin, tiedän, että minulle tulee hurja ikävä harjoittelupaikan työkavereita sekä varsinkin lapsia. Sitten kuitenkin on ihana palata Suomeen! Mutta tosiaan...koskaan ei voi sanoa ei koskaan ;)
¡Adios!
Kommentit
Lähetä kommentti